Tuhansien raakkujen tahallinen tappaminen ja elinympäristön tuhoaminen metsätöiden varjolla puhuttaa parhaillaan koko Suomea. Millainen eläin on kuoriensa suojassa viihtyvä raakku, ja miten sen hyvinvointi voidaan luonnonsuojelu- ja eläinten hyvinvointilain vaatimusten mukaisesti turvata nyt ja tulevaisuudessa?
Raakku elää pitkään, jos sen elinoloja ei häiritä
Raakku eli jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) on pitkäikäinen ja erittäin uhanalainen makean veden simpukkalaji, joka elää puhtaiden ja hapekkaiden virtavesien pohjissa.
Raakku tarvitse isäntäkalakseen lohen tai taimenen, joiden kiduksissa raakun toukat kehittyvät. Toukka kiinnittyy isäntäkalan kiduksiin ja pudottautuu sieltä aikanaan joen pohjaan. Pohjasorassa raakku kasvaa useamman vuoden ajan, ennen kuin tulee esiin noin kolmen sentin mittaisena pienenä simpukkana. Aikuisena raakku on noin kymmensenttinen, munuaisenmallinen ja paksukuorinen simpukka. Raakku tulee sukukypsäksi vasta 15–20-vuotiaana, mutta säilyy suotuisissa oloissa lisääntymiskykyisenä elämänsä loppuun asti, satavuotiaaksi tai ylikin. Raakun lisääntyminen kestää vuodenkierron verran.
Raakulla on kuoriensa välissä ruumis ja jalka, mutta ei päätä. Raakku pystyy tarvittaessa liikkumaan työntämällä jalkansa kuoren välistä pohjamutaan. Raakulla on kaksi sifonia eli vettä lävitseen kierrättävää suppiloa, joita se käyttää muun muassa ravinnonhankkimiseen, hengitykseen, hylkyaineiden poistoon ja lisääntymiseen.
Raakku tarvitsee happea, mutta selviää lyhyitä aikoja ilmankin sulkemalla kuorensa. Nuorilla, alle vuoden ikäisillä raakuilla tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että lähes hapettomassa vedessä raakut menettivät elinkykynsä noin kymmenessä päivässä, osa jo ensimmäisen vuorokauden aikana. Raakun – ja useimpien muidenkin lajien – kannalta on siis tärkeää, ettei veden happipitoisuus laske liikaa, ja että happipitoisuuden laskua estäviin toimenpiteisiin ryhdytään tarvittaessa.
Raakku on uhanalainen avainlaji
Suomessa raakku on luonnonsuojelulain ja -asetuksen mukaan erityisesti suojeltava laji, joka rauhoitettiin jo vuonna 1955. Raakkua elää meillä enää noin 120–150 joessa, pääosin Koillismaalla ja Lapissa. Lisääntyviä, elinkykyiseksi luokiteltavia kantoja on vain muutamassa purossa, lähinnä pienissä, hyvälaatuisissa ja luonnontilaisissa jokien latvavesissä.
Raakut ovat tärkeitä ekosysteemille, sillä ne suodattavat vettä ja parantavat siten virtavesien laatua. Yksi raakku voi suodattaa kymmeniä litroja vettä päivässä. Vettä puhdistamalla raakku parantaa myös muiden lajien elinoloja, joten se on omassa elinympäristössään tärkeä avainlaji. Jos raakkukanta tuhoutuu, koko joen ekosysteemi muuttuu ja muitakin lajeja katoaa. Lisääntymiskykyinen ja elinvoimainen raakkukanta on merkki joen luonnontilaisuudesta.
Raakku tarvitsee puhdasta vettä ja elinvoimaisia isäntäkalakantoja
Raakun elinympäristöjen heikkeneminen ja isäntäkalojen kantojen taantuminen vaikeuttavat raakun selviytymistä; raakkujen määrä onkin vähentynyt huomattavasti viime vuosikymmeninä.
Vesistöjen saastuminen, rehevöityminen ja veden laadun heikkeneminen huonontavat raakkujen elinolosuhteita. Jokien ja purojen perkaaminen ja patoaminen ovat muuttaneet raakkujen elinympäristöjä ja häirinneet niiden lisääntymistä. Raakkuja on hävitetty aikanaan myös keräämällä niitä helmien toivossa, vaikka helmen löytäminen raakusta on hyvin epätodennäköistä.
Myös lohi- ja taimenkantojen taantuminen jokien patoamisen vuoksi on vaikuttanut ratkaisevasti raakun selviytymiseen. Raakku tarvitsee lohen tai taimenen toukkiensa kehittymiseen, joten lohen ja taimenen väheneminen ja niiden elinympäristöjen heikkeneminen vaikuttaa suoraan raakkujen kantoihin.
Raakku voi tukehtua kuoliaaksi, mutta kuoleman kivuliaisuudesta ei ole tietoa
Miten raakku kokee elinympäristönsä muutokset, kuten äkillisen kiintoaineen lisääntymisen ja veden happipitoisuuden romahtamisen? Tiedetään, että hapenpuute ja kiintoaineen sekoittuminen veteen tappavat raakkuja, mutta raakun oman kokemuksen luonteesta ei ole juuri tutkimustietoa.
Ylipäätään nilviäisten, joihin myös raakku ja muut simpukat kuuluvat, kivuntunnosta on hyvin vähän tutkimusta. Varsinaisen kivuntunnon sijaan tutkimuksissa on pyritty selvittämään, onko nilviäisillä nosiseptiota eli kykyä havaita mahdollisesti kivuliaita ärsykkeitä, reagoida niihin ja pyrkiä välttämään niitä.
Tämänhetkinen tutkimus ei tarjoa simpukoiden nosiseptiosta ja sen myötä kivuntunnosta selkeää tietoa eikä todisteita. Varovaisuusperiaatteen mukaisesti tutkimustiedon puuttuessa tietoista kivun aiheuttamista tulisi välttää.
Joillakin nilviäislajeilla on havaittu samoja elektrofysiologisia ominaisuuksia, joita nosiseptorit hyödyntävät. Myös nosiseptioon viittavaa käyttäytymistä, kuten ärsykkeiden luota vetäytymistä ja normaalin käyttäytymisen muuttumista on todettu. Esimerkiksi nilviäisiin kuuluvan aplysia-merijäniksen on havaittu oppivan välttämään nosiseptiota aiheuttavia ärsykkeitä.
Vuonna 2018 julkaistu tutkimus esittää, ettei kivuntunto ei ole mahdollista nilviäisillä, ei edes pääjalkaisiin kuuluvilla mustekaloilla ja kalmareilla. Toisaalta samana vuonna julkaistu toinen tutkimus toteaa, että nilviäisten kyky tuntea tunteita ja kärsiä nosiseptioon liittyvästä epämiellyttävästä tai kivuliaasta tuntemuksesta on edelleen avoin kysymys, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan lisää tutkimusta. Raakunkaan kyvystä kokea nosiseptiota tai tuntea kipua ei siis ole olemassa varmaa tietoa.
Raakun suojeleminen suojelee muutakin vesiluontoa
Raakkujen hyvinvoinnin varmistamiseksi ja kantojen suojelun parantamiseksi on olemassa keinoja. Ennallistamalla ja kunnostamalla raakkujen elinympäristöjä voidaan parantaa raakun selviytymismahdollisuuksia. Veden laadun parantaminen on keskeistä raakkujen hyvinvoinnille. Koska raakun toukkamuoto tarvitsee isäntäkalan kehittyäkseen, on tärkeää edistää myös lohen ja taimenen elinympäristöjen säilymistä virtavesissä.
Viimeaikaiset tapahtumat Suomussalmella osoittavat, että metsäteollisuuden käytännöt ja omavalvonta kaipaavat kriittistä tarkastelua. On selvää, että viranomaisten, teollisuuden, metsätalousyrittäjien ja paikallisyhteisöjen välistä yhteistyötä ja tiedonkulkua on parannettava. Luonnonsuojelulainsäädännön tiukentaminen ja valvonnan parantaminen voivat myös tarjota keinoja estää raakkujen elinympäristöjen tuhoutumista.
Lue lisää:
Crook, R.J. & Walters, E.T. 2011. Nociceptive Behavior and Physiology of Molluscs: Animal Welfare Implications. ILAR Journal 52(2): 185–195. https://doi.org/10.1093/ilar.52.2.185
Hyvärinen, H. S., Sjönberg, T., Marjomäki, T. J., & Taskinen, J. (2022). Effect of low dissolved oxygen on the viability of juvenile Margaritifera margaritifera: Hypoxia tolerance ex situ. Aquatic Conservation: Marine and Freshwater Ecosystems, 32(8): 1393-1400. https://doi.org/10.1002/aqc.3859
Key, B. & Brown, D. 2018. Designing Brains for Pain: Human to Mollusc. Front. Physiol.,Sec. Aquatic Physiology vol. 9. https://doi.org/10.3389/fphys.2018.01027
Sneddon, L. 2015. Pain in aquatic animals. Review. J Exp Biol 218(7): 967–976. https://doi.org/10.1242/jeb.088823
Walters, E.T. 2018. Nociceptive Biology of Molluscs and Arthropods: Evolutionary Clues About Functions and Mechanisms Potentially Related to Pain. Review. Front. Physiol.,Sec. Aquatic Physiology vol. 9. https://doi.org/10.3389/fphys.2018.01049
Metsähallitus: Raakku eli jokihelmisimpukka
WWF: Jokihelmisimpukka Margaritifera margaritifera
Yle: Näistä syistä raakku on erittäin uhanalainen – ja elintärkeä
Kalan kipu on ilmeetöntä, mutta ilmeistä
Hyönteisten kipu on tuntematon, mutta mahdollinen vaihtoehto