Vuohi on sopeutunut haastaviin olosuhteisiin
Vuohet ovat sopeutuneet elämään karuissa ympäristöissä, sillä niihin mukautuminen on tuonut vuohille kilpailuedun muihin lajeihin verrattuna. Esimerkiksi niukkaravinteiset vuorenrinteet ovat vuohille tyypillisiä elinympäristöjä, sillä samalla alueella eläneet lampaat ovat mieluummin jääneet asuttamaan matalampia rinteitä ja laaksoja kuin kilpailleet kiipeämisessä vuohien kanssa. Näin ollen vaikeakulkuinen maasto on karsinut kilpailua ravinnosta ja tarjonnut samalla suojaa pedoilta ja sääoloilta.
Koska kiipeäminen on hyödyttänyt lajia, sitä on toistettu, kunnes siitä on tullut periytyvä käyttäytymistarve. Tämä tarkoittaa sitä, että kiipeäminen tuottaa vuohelle synnynnäisesti myös psyykkistä tyydytystä. Vuohi osaa käyttää korkealla olevan ravinnon kurotteluun takajalkojen varaan nousevaa seisoma-asentoa, jossa etusorkat nojaavat korkeampaa tai jopa pystyä pintaa vasten. Vuohi on myös fysiologialtaan sopeutunut kiipeämiseen, sillä vuohen sorkat kasvavat huomattavan nopeasti kompensoidakseen kulumista kallioisessa maastossa. Sorkanleikkuu onkin olennainen osa vuohenpitoa erityisesti talvella, jolloin vuohet tyypillisesti oleilevat sisällä pehmeillä alustoilla ilman mahdollisuutta sorkkien kulumiseen laitumella.
Niukoissa ympäristöissä eläminen on tarkoittanut myös sitä, että vuohien on tarvinnut käyttää paljon aikaa ja useita erilaisia kasveja ravinnonhankintaan. Heinäkasvien ohella vuohet syövät mielellään myös puiden ja pensaiden lehtiä sekä kaarnaa. Joissakin luonnonvaraisissa ympäristöissä pensaskasvit ovat vuohien pääasiallista ravintoa.
Vuohi sopeuttaa käyttäytymistään ilmanalan mukaan
Elinoloistaan riippuen vuohet ovat sopeutuneet erilaisiin lämpötiloihin ja ilmanaloihin muun muassa karvapeitteen ominaisuuksien ja ihon haihdutuspinta-alan osalta. Esimerkiksi suuret luppakorvat haihduttavat lämpöä pienempiä korvia tehokkaammin ja ovat siksi tyypillisiä trooppisissa elinympäristöissä. Myös vuohien sarvien on joissain tutkimuksissa todettu osallistuvan lämmönsäätelyyn puolustautumisen ja kehonhuollon ohella.
Luonnossa elävä vuohi pitää yllä sopivaa kehonlämpötilaa suojautumalla, sekä luontaisella lämmönsäätelykäyttäytymisellä. Vuoristoisilla alueilla luolat ja kallioseinämät tarjoavat suojaa niin paahteelta kuin sateelta ja viimaltakin, kun taas vehreämmissä oloissa samaan tarkoitukseen voidaan käyttää puita ja tiheitä pusikkoja. Kuumissaan olevat vuohet hengittävät tiheämmin tai läähättäen sekä vähentävät syöntiä ruoansulatuksen tuottaman lämmön minimoinniksi. Samalla vuohet saattavat ojentaa kaulaansa ja jalkojaan poispäin vartalosta. Kylmissään ollessaan vuohet sitä vastoin käpertyvät tiiviisti makuulle tai seisovat selkä köyristettynä ja pää alhaalla. Palelevan vuohen karvat ovat pörhistettyinä ja karkearehun syönti saattaa lisääntyä. Tyypillisesti vuohi hakeutuu tällöin myös lähelle lajitovereitaan ruumiinlämmön jakamiseksi.
Vuohi on utelias ja oppii nopeasti
Vuohet ovat sosiaalisia eläimiä, mikä tarkoittaa, että ne tarvitsevat lajitovereidensa seuraa. Luonnossa vuohilaumaan kuuluu vähintään neljä eläintä, eikä pienemää vuohimäärää tulisikaan pitää. Tavallisesti lauma synkronoi toimintansa siten, että kaikki vuohet elävät suunnilleen samanlaisessa rytmissä, jossa esimerkiksi syöminen ja lepo tapahtuvat yhtäaikaisesti muiden lauman jäsenten kanssa, tai tiiviimmissä pienryhmissä. Vuohet tunnistavat omaan laumaansa kuuluvia vuohia ulkonäön, äänen ja jopa hajun perusteella, ja kykenevät muodostamaan sosiaalisia suhteita lauman sisällä. Muistikapasiteettia ja sosiaalista älykkyyttä käytetään myös laumahierarkian muodostamisessa. Laumaa johtaa tyypillisesti vanhempi, isosarvinen kuttu.
Saaliseläiminä vuohet tarkkailevat ympäristöään valppaasti ja saattavat säikähtää äkillisiä ääniä ja liikkeitä. Tyypillisin reaktio koettuun vaaratilanteeseen on pako, etenkin tilanteen tullessa yllättäen. Tällöinkin vuohi pyrkii seuraamaan laumaansa ja hakeutumaan lajitovereiden suomaan turvaan. Tarvittaessa vuohet voivat käyttää myös sarviaan puolustautumiseen ja esimerkiksi puskea tiensä pois jouduttuaan ahdistetuksi nurkkaan.
Selviytyminen on edellyttänyt varovaisuutta, minkä vuoksi vuohi voi kokea uudet asiat ja muutokset elinympäristössä uhkaavina. Toisaalta vuohet ovat myös uteliaita eläimiä, jotka oppivat nopeasti uutta.
Uskaliaisuus vaihtelee yksilöiden välillä, mutta toisien vuohien hyväksyntä auttaa tavallisesti arempiakin yksilöitä sopeutumaan sosiaalisen oppimisen kautta. Kognitiivisten kykyjen kehittyminen on auttanut vuohia navigoimaan laidunalueiden ja juomapaikkojen välillä sekä tunnistamaan laumatovereita.
Historia saaliseläimenä vaikuttaa myös siihen, miten vuohet ilmaisevat kipua. Luonnossa heikkous on pedoille merkki helposta saaliista, minkä vuoksi vuohi saattaakin pyrkiä peittelemään huonoa oloaan. Tavallisia merkkejä ovat esimerkiksi eristäytyminen laumasta, heikentynyt syönti sekä pörröisyys ja likaisuus. Fyysisesti kipu saattaa ilmetä ontumisena tai kasvoilta luettavina kipuilmeinä.
Kili on syntyessään yksimahainen ja vailla immuunipuolustusta
Vuohien lisääntymisaika riippuu elinympäristön olosuhteista, mutta koska useimmissa ympäristöissä parhaat resurssit niin ravinnon, veden kuin lämpötilankin osalta ajoittuvat keväälle, myös kilit syntyvät tyypillisesti keväisin. Vuohen keskimääräinen kantoaika on noin viisi kuukautta, minkä johdosta paritteluaika ajoittuu syksyyn. Tällöin myös niin kuttujen kuin pukkienkin ravitsemustila on todennäköisesti hyvä kesän jäljiltä, jolloin hedelmöittymisen mahdollisuudet ovat paremmat.
Yksi kiiman laukaisevista tekijöistä on päivittäisen valon määrän väheneminen. Pukin läheisyys lisää kiiman todennäköisyyttä ja voimakkuutta pukin erittämän hajun ja sen feromonien vuoksi. Kiimainen kuttu huutaa äänekkäästi, seisoo häntä pystyssä ja antaa pukin astua itseään. Myös hännän heiluttamisen ja emätinvuodon havaitseminen on mahdollista.
Tiineyden loppuvaiheessa utare kasvaa ja lantion alueen sidokset löystyvät helpottamaan kilien syntymistä. Tällöin vuohi hakeutuu hieman sivuun laumasta, suojaiseen paikkaan vuonimaan. Vastasyntyneet kilit nousevat nopeasti jaloilleen ja hakeutuvat utareelle juomaan elintärkeää ternimaitoa, joka sisältää energian lisäksi tärkeitä vasta-aineita vastustuskyvyn kehittämiseksi. Toisin kuin ihmisistukka, märehtijän istukka ei päästä vasta-aineita siirtymään sikiölle. Tämän johdosta kili syntyy käytännössä täysin ilman immuunipuolustusta, minkä vuoksi nopea ternimaidon saanti on tärkeää selviytymisen kannalta.
Lampaista poiketen nuoret kilit eivät välttämättä seuraa emäänsä jatkuvasti, vaan saattavat jäädä piiloon lepäämään kutun laiduntaessa lähistöllä. Tämä on oletettavasti ollut eduksi vaikeakulkuisemmissa maastoissa, joissa vastasyntyneen kilin voisi olla hankalaa pysyä emonsa perässä. Lauman kilit voivat myös levätä yhdessä, jolloin jälkeläisten kaitseminen helpottuu. Samalla kilit saavat jaettua keskenään tärkeää kosketusta sekä ruumiinlämpöä. Kuttu tunnistaa oman kilinsä äänestä ja tuoksusta.
Muutamien päivien tai viikkojen jälkeen kilit lähtevät seuraamaan emäänsä ja oppivat lauman tapoja sekä tihentävät imemiskertojen määrää. Samaan aikaan kilit alkavat myös maistella erilaisia laidunkasveja, jonka seurauksena pötsi ja muut aikuiselle märehtijälle tyypilliset mahat lähtevät kehittymään. Luonnossa kilin vieroittaminen maidolta tapahtuu asteittain seuraavana syksynä ennen uutta kiimaa kilien ollessa yli kolmen kuukauden ikäisiä.
Vuohi saavuttaa sukukypsyyden noin viiden kuukauden iässä. Astutuksia ja siemennyksiä on tarkoituksenmukaista tehdä kuitenkin vasta seitsemän kuukauden iästä eteenpäin, jotta vuohilla on tarpeeksi aikaa kasvaa ja kehittyä.