Takaisin

Turkiseläinten hyvinvointi

Kettu ja naali ovat yleisimmät turkiseläimemme

Sinikettu on naalin siniharmaa värimuunnos.

Turkistarhoilla näkee useimmin kettuja (Vulpes vulpes) sekä naaleja (Vulpes lagopus). Sinikettu on itse asiassa naalin siniharmaa värimuunnos. Hopeakettu taas on tummanharmaa värimuunnos punaketusta. Hopeakettuja myös risteytetään sinikettujen kanssa.

Siniketun ruumiinrakenne on luonnonvaraista naalia kookkaampi. Syksyllä, kun siniketut ovat lihavimmillaan, ne voivat painaa jopa neljä tai viisi kertaa enemmän kuin luonnonvaraiset naalit. Energiapitoisesta ruokinnasta johtuva lihavuus aiheuttaa ketuille muun muassa jalkaongelmia ja heikentää lisääntymismenestystä. Tarhattujen sinikettujen pentuekoko on keskimäärin 8–10 pentua.

Tarhattu hopeakettu ja luonnonvarainen kettu ovat normaalisti lähes samankokoisia, mutta syksyllä isoimmat tarhatut hopeaketut voivat painaa puolitoista kertaa villejä lajitovereitaan enemmän. Pentuekoko tarhoilla on keskimäärin 4–5 pentua. Osalla siitosnaaraista lisääntyminen voi epäonnistua kokonaan, mikä saattaa johtua eläinten hyvinvointiongelmista, esimerkiksi sosiaalisesta stressistä tai – etenkin ketuilla – pelosta ihmistä kohtaan.

Minkki pitää kiipeilystä


Minkki (Neovison vison) on siniketun ohella runsaslukuisimpia tuotantoeläimiämme. Minkeistäkin on useita erilaisia värimuunnoksia. Tarhatun minkin paino on yleensä kaksinkertainen luonnonvaraiseen minkkiin verrattuna ja pentuekoko luonnonvaraista minkkiä suurempi, 6–7 pentua.

Supikoira on tarhaoloissa suomensupi

IMG_3388
Supikoirasta (Nyctereutes procyonoides) käytetään turkistarhauksessa nimitystä suomensupi. Supikoirakin kasvaa tarhaoloissa luonnonvaraista suuremmaksi, noin kymmenkiloiseksi. Supikoiran luontainen pesuekoko on 6–12 pentua, mutta tarhaoloissa pentuja voi syntyä jopa 20.

Turkiseläinten lajinmukainen käyttäytyminen on rajoitettua

Virikkeettömien kasvatusolojen vuoksi turkiseläimet eivät juuri pysty toteuttamaan lajityypillisiä tarpeitaan turkistarhoilla. Tällaisia tarpeita ovat ketuilla kaivaminen ja piiloutuminen ja minkillä uiminen. Siniketut ovat tutkimusten mukaan motivoituneita pääsemään maapohjalle. Maapohja olisi ketuille monipuolinen virike, sillä se mahdollistaisi esimerkiksi kaivamisen, hyppimisen, haistelun ja leikkimisen.

Supikoiralla on tarve nukkua talviunta kovina talvina, mutta tarhaoloissa se ei yleensä onnistu. Mahdollisuus talviuneen voitaisiin tarhaoloissakin järjestää rajoittamalla ruokintaa ja tarjoamalla supikoirille pesäkopit. Tarhalla talviunta nukkuvan supikoiran vuosirytmi olisi näin lähempänä luonnollista.

Turkiseläinten liikkuminen häkeissä on hyvin rajallista. Niillä ilmenee epänormaalia käyttäytymistä tai ne saattavat passivoitua. Tutkimusten mukaan esimerkiksi minkkien stereotyyppinen käyttäytyminen ja passiivinen makaaminen lisääntyvät virikkeettömissä häkeissä. Virikkeiden käytöllä ei ole voitu täysin poistaa minkkien stereotyyppistä käyttäytymistä tarhaoloissa. Sitä voidaan kuitenkin vähentää tarjoamalla erilaisia virikkeitä.

Ruokinta vaikuttaa olennaisesti hyvinvointiin. Liian lihaviksi syötetyillä eläimillä on usein terveysongelmia, eikä lihotus ole suositeltavaa. Lisääntymismenestys esimerkiksi supikoiralla voi olla parempi paaston jälkeen, mutta paastouttamistakaan ei suositella. Nopeasti syötävä rehu ei tarjoa eläimille virikettä pitkäksi aikaa, mikä voi johtaa eläinten turhautumiseen ja stereotyyppiseen käyttäytymiseen.

Terveydessä ja jalostuksessa parannettavaa

Sinikettujen kokoa on kasvatettu hedelmällisyyden kustannuksella, sillä siniketun koko ja pentuekoko ovat geneettisesti käänteisessä yhteydessä toisiinsa. Suuresta eläimestä saa suuren nahan, ja suuresta nahasta paremman hinnan. Monet siniketut ovat suurikokoisuuden lisäksi myös lihavia. Ylipaino aiheuttaa siniketuille hyvinvointiongelmia, kuten jalkaheikkoutta, liikuntakyvyn heikkenemistä, iho- ja silmätulehduksia sekä hedelmällisyysongelmia. Liikalihavuus on haitallista etenkin siitosnaaraille, koska lihomista seuraava nopea painonpudotus lisääntymiskauden alla lisää eläimen stressiä ja heikentää hedelmällisyyttä.

Kettujen yleisimpiä terveysongelmia liikalihavuuden ohella ovat silmä- ja korvatulehdukset sekä häntärauhastulehdukset, ripulit, puremat, ikenen liikakasvu ja stereotyyppinen käyttäytyminen. Minkeillä yleisiä ovat tulehdukset, puremat ja kannibalismi, ripulit, imetysanemia, virtsatietulehdukset ja virtsakivet, viruksen aiheuttama plasmasytoosi sekä stereotyyppinen käyttäytyminen.

Jalostusvalinnalla voidaan vaikuttaa turkiseläinten stereotyyppiseen käyttäytymiseen. Esimerkiksi minkeillä stereotyyppisen käyttäytymisen määrässä on perinnöllistä vaihtelua, ja periytymisaste on kohtalainen. Jalostuksessa tulisi painottaa eläinten pelottomuutta ja sopeutumista ihmiseen. Esimerkiksi ketuilla sopeutumattomuus ihmisen läheisyyteen  heikentää olennaisesti hyvinvointia. Eläinten ja niiden hoitajien välisen suhteen parantaminen on keskeisimpiä tekijöitä turkiseläinten hyvinvoinnin edistämisessä. Eläinten pelokkuutta voidaan vähentää myös käsittelemällä eläimiä positiivisella tavalla ja tarjoamalla niille tarpeeksi virikkeitä.

Lisääntymisongelmat kielivät ongelmista turkiseläinten hyvinvoinnissa, sillä stressi heikentää lisääntymistä. Kaikki naaraat eivät tiinehdy tai synnytä pentuja lisääntymiskaudella. Ketun- ja minkinpennuista kuolee 10-30 % ennen vieroitusta. Yleisimpiä pentujen kuolinsyitä ovat abortoituminen, ongelmat synnytyksen yhteydessä, nälkiintyminen ja hypotermia, mutta stressaantunut emo voi myös tappaa pentunsa itse. Pentukuolleisuus on tutkimusten mukaan suurinta sellaisilla ihmisen hoidossa olevilla lajeilla, joiden luonnossa elävät sukulaiset liikkuvat laajoilla alueilla. Lisääntymisongelmia ilmenee erityisesti stressiherkillä ja pelokkailla hopeaketuilla.

  •  
  •  
  •  
  •