Yksi tyrmistyy löytäessään broilerinlihasta sulkatuppeja. Toinen ei halua syödä lihaa, jossa on kalvoja, jänteitä tai luita. Kolmas ei uskalla ostaa kalatiskistä kokonaista kalaa, koska ei mielestään osaa perata sitä. Neljäs ei halua syödä riistaa, koska töpöhäntäinen jänis on liian söpö syötäväksi. Milloin ruuan alkuperästä on tullut meille näin vieras?
Lapselle tulee yllätyksenä, että possun ja lehmän pitää ensin kuolla, jotta niistä saa lihapullia. Teini tuijottaa kerrankin hiljaa, paikoilleen nauliintuneena kuvia tuotantoeläimistä ja niiden olosuhteista tavallisessa suomalaisessa kotieläintuotannossa. Aikuinen nyrpistelee lihatiskillä sisäelimille ja miettii, mistä kohdasta ruhoa olikaan peräisin kassler, pyöröpaisti tai kuve, ja valitsee lopulta arkiateriaksi siistin sisäfileen tai tunnistamattomaksi ruhon osaksi jauhetun lihaköntin.
Ruoan alkuperästä vieraantumiseen ei tarvita tynnyrissä kasvamista eikä muitakaan erikoisolosuhteita. Alkuperästä vieraantuu yhtä lailla kaupunkilainen, taajama-asukas ja maaseudun kasvatti, jos ei omaa kotieläintilaa satu olemaan. Toisaalta myös esimerkiksi maitotilan kasvatille voi broilertuotanto olla täysin vierasta, ja päinvastoin. Lapset ja nuoret kasvavat alkuperä tuntematon -ruokakulttuuriin, mutta yhtä vieraantuneita voivat olla meidän äidit, jotka tekevät teidän äitien ruoat, tai kaiken nähneet seniorikansalaiset, joille ruoan alkuperä ei vain ole kiinnostuksen ykköskohde. Ruokakulttuuriimme ei kuulu kysellä joka aterialla, mistä ja millaisista oloista kinkku tai norjanlohi oikeasti on kotoisin. Jos ruoan alkuperä ei kiinnosta, siihen liittyviltä faktoilta pystyy helposti välttymään.
Vieraantuminen on ainakin ajan, kulttuurin, mukavuudenhalun sekä tahattoman ja osin tarkoituksellisen tiedon panttaamisen tulosta. Ne, joita ruoka kiinnostaa, ottavat aktiivisesti selvää asioista. Muut jäävät, tietoisesti tai tiedostamattaan, mainoskuvaston armoille. Kliinisissä muovipaketeissa myytävä liha on leikattu ja pakattu niin, ettei se muistuta liikaa alkuperästään. Sisäelimet ja luita, rustoa tai sidekudosta sisältävät ruhonosat menevät huonosti kaupaksi ihmisruoaksi, kalastakin valitaan mieluiten päätön ja ruodoton versio. Kuluttajien annetaan ymmärtää, että marjoja syövä lehmä lypsää marjajäätelöä. Ainoastaan kananmunat myydään alkuperäispakkauksissaan – paitsi pitkämuna, munajauhe, munaproteiini, munasmoothie ja niin edelleen.
Tavallisen kuluttajan vieraantumiselle ruoan alkuperästä on hyviäkin syitä. Poikkeuksellisen hyvä eläintautitilanteemme ei johdu yksin maantieteellisistä seikoista eikä varsinkaan sattumasta, vaan sen eteen tehdään paljon työtä. Moni tuottaja ei halua päästää eläintiloihinsa vierailijoita tautiriskin vuoksi. Nauta- ja etenkin sikatiloilla vieraillessa saa jo olla tarkkana, kanaloihin ja broilertiloille ei yleensä edes pääse. Tautiriski on todellinen, ja siihen varautuminen on viisautta.
Mitä väliä jos vieraantuu?
Miksi kenenkään ylipäätään tarvitsisi tietää, mistä ruoka tulee? Ainakin siksi, että jos ei tiedä, voi päätyä syömään ruokaa, jota ei tietoisesti muuten suuhunsa pistäisi. Ruokaummikolle voi syöttää aasialaista broileria tai vaikka itäeurooppalaista hevosta, jonka hyvinvoinnista, terveydestä ja elinolosuhteista ei ole tietoa ja joka saattaa elintarviketurvallisuudenkin kannalta olla kyseenalaista.
Vieraantuminen ruoan alkuperästä liittyy myös tietämättömyyteen ruoantuotannon perusteista. Kuinka moni maidonjuoja lopulta tietää, että lehmän pitää poikia keskimäärin kerran vuodessa voidakseen tuottaa maitoa, joka alun perin on tarkoitettu sen vasikalle? Tietääkö possupihvillä herkuttelija, että emakko on useimmiten keinosiemennetty ja pidetty suurimman osan tiineysajastaan häkissä, ja että se on myös synnyttänyt porsaansa häkissä? Jos tuotantoeläinten olot ja hyvinvointi eivät kiinnosta maksavaa kuluttajaa, on vaarana, että eläinperäisten tuotteiden laatu laskee, kuluttajahinta pysyy alhaisena ja kysyntä siirtyy kohti kyseenalaisissa oloissa tuotettuja halpatuotteita.
Vieraantuminen ruoantuotannon perusteista liittyy myös ruoan hävikkiin ja siihen, kenelle mitäkin syötetään. Jos ruhonosa muistuttaa liikaa eläimellisestä alkuperästään, se ei houkuttele syömään. Kieli, sydän, munuaiset, pää ja sorkat ovat täyttä ravintoa, mutta kelpaavat vain harvalle ihmiselle. Siksi niistä tehdään rehua toisille eläimille. Siinä missä ennen oli kunnia-asia ja myös välttämätöntä käyttää eläin kokonaan, nykyään kuuluu jauhaa jauhelihakin pihvilihasta.
Eläintuotannon kannalta suurinta hallaa avoimuudelle ja läpinäkyvyydelle tekee se, että piilossa pidetty tuotannon arki tulee kuluttajan kauhuksi yhtäkkiä näkyville esimerkiksi eläinsuojeluaktivistien salakuvausten kautta. Jos mielikuva takapihan possujen onnellisesta elämästä tai lehmän lapsen laiduntamisesta vihreällä niityllä osoittautuu vääräksi, kuluttaja tuntee itsensä petetyksi. Lainmukainen, normaali eläinten pitotapa tulee yllätyksenä ja vie pahimmillaan ruokahalun.
Jos kuluttajien usko kotimaiseen tuotantoon halutaan säilyttää, tulee tuotannon olla jatkossa entistä läpinäkyvämpää, tilalta pöytään asti. Jos peiteltävää ei ole, miksei sitten näytettäisi: eläimet karsinassa, navetassa, laitumella, teuraskuljetuksessa, teurastettavina ja lopulta ruokapöydässä. Videokameroiden perustekniikka riittää jo hyvin reaaliaikaisen videokuvan välittämiseen suoraan kuluttajille.
Toisia todellisuus kauhistuttaa, toisia sen näkeminen ilahduttaa. Kaikille kuitenkin on terveellistä tietää, mistä ruoka oikeasti tulee. Mainoskiiltokuvista olisi jo aika päästä eteenpäin. Pääkaupunkiseudun kuplassa elävä taviskuluttaja on eläintuottajille maksava asiakas, vaikkei häntä aina omaksi asiakkaaksi suoraan mielletä. Jos kuluttajaa vähääkään kiinnostaa tuotteen alkuperä, häntä kiinnostaa myös valinnan mahdollisuus: otanko tuon paketin, josta en tiedä yhtään mitään, vai tuon, jossa näytetään koko tuotteen elinkaari kaunistelematta ja rehellisesti.
Teksti on julkaistu KMVET-lehden kolumnina numerossa 1/2016.