”Särkänniemen delfiinikohu on jo laantumaan päin, mutta voinemme luottaa että seuraavat kohut eläinten kohtelusta ovat jo kehitteillä. Mutta mistä näitä kohuja oikein on alkanut tulla? Eihän kenellekään uutisia tai etenkään historiaa pintapuolisesti lukeneelle ole epäselvää se, että ihminen on eläinkunnan vaarallisin laji jolla ei ole ainoastaan kykyä tappaa lajitovereitaan mitättömistä syistä vaan aiheuttaa suurta tuhoa koko planeetalle. Se on huono juttu, mutta mitä kohisemista eläinsuhteessamme on?” Filosofi Saara Reiman pohtii vieraskynäkirjoituksessaan ihmisen väitettyä erikoisasemaa maailmankaikkeuden ainoana tiedostavana, tuntevana olentona.
Avaruustutkimuksessa tapahtuu: aivan hiljattain on saatu selville, että lähintä tähteämme, Proxima Centauria kiertää planeetta niin sanotulla elämänvyöhykkeellä eli vyöhykkeellä jossa vesi voi esiintyä nestemäisessä muodossa. Elämän löytyminen avaruudesta kuuluu ihmiskunnan suuriin unelmiin, ja sitä suurempi unelma on kenties vain toisen sivilisaation löytyminen. Sitten, ajattelemme, emme enää olisi yksin maailmankaikkeudessa.
Mutta olemmeko me yksin? Ja jos olemme, niin voiko siihen olla joitakin SETI-tutkimuksen rahoituksen niukkuutta mielenkiintoisempia syitä?
Luonnontieteellisen tutkimuksen alkuvaiheessa käsitykset eläinten olemuksesta olivat mekanistisia. Eläinten ajateltiin olevan koneita. Esimerkiksi niiden päästämät tuskanhuudot eivät kerro tuskan kokemisesta vaan ovat vain järjestelmän vaurioitumisesta kertovia merkkiäniä. Sen jälkeen on tultu pitkälle. Nykyään tiedämme, että jaamme useimmat inhimillisinä pidetyt piirteet monien muiden lajien kanssa. Emmekä vain suurten ihmisapinoiden kanssa: nykyään valaat ja delfiinit lasketaan tietoisiin olentoihin, ja erään hiljattain julkaistun tutkimuksen mukaan puluparvi osaa tunnistaa kuvista syöpäkasvaimia yhtä hyvin kuin onkologi. Miten tähän tiedon kasvuun on sitten reagoitu? Monilla tavoilla jotka ovat tavallaan mielenkiintoisia mutteivät tahdo kestää lähempää analyyttista tarkastelua.
On siirrelty maalitolppia: kun eläimiltä löytyy uusia, aiemmin inhimillisinä pidettyjä ominaisuuksia, on ilmoituksiin reagoitu korostamalla ettei eläimillä kuitenkaan ole kaikkia ihmisen ominaisuuksia. Toisin sanoen argumentti yrittää olla se että eläimet ovat havaituista ominaisuuksistaan huolimatta oman lajinsa, eivät ihmislajin edustajia. Esimerkiksi kieleksi lasketaan vain ääntely ja viittomat, vaikka nämä edellyttävät eläimeltä sellaisia fyysisiä ominaisuuksia jotka eivät millään tavalla liity älykkyyteen. Mutta pääsemmepä miettimästä seepioiden värishown syvempiä sisältöjä. Muitakin keinoja on: uusi tieto voidaan yksinkertaisesti sivuuttaa ja eettiset pohdinnat kuitata ”näin on tehty kun aina on tehty”-ajattelulla josta voidaan joustaa lähinnä silloin kun suuren yleisön mielensäpahoittaminen uhkaa katkaista rahahanat.
Inhimillistämiskorttikin on aika kätevä: kun esimerkiksi vastuulliset lemmikinomistajat tarinoivat lajienvälisestä ystävyydestä ja lemmikkiensä persoonallisuuksista, kaiken voi kätevästi sivuuttaa toteamalla ettei eläimiä saa inhimillistää. Jostakin syystä, jota ei vaivauduta perustelemaan huolellisesti, on järkevää edelleen olettaa että eläimet ovat pohjimmiltaan esineitä ja höppänää olettaa että monien lajien edustajat ovat tuntevia ja jopa ajattelevia olentoja. Tarkemmin ajatellen, kuinka usein olette nähneet tutkimuksia joissa eläinten kyvyt on osoitettu olennaisesti arveltua vähäisemmiksi verrattuna niihin tutkimuksiin joissa käsitystä tutkitusta lajista on jouduttu korjaamaan inhimillisempään suuntaan? Niinpä. Voisi melkeinpä ajatella, että olemme maailmankaikkeudessa yksin pitkälti siksi että haluamme olla yksin, ainakin omalla planeetallamme. Emme halua jakaa maailmaamme toisten tuntevien, kokevien olentojen kanssa.
Ollaan sitten yksin.
Teksti: Saara Reiman, filosofi ja ympäristöeetikko